Tänään olen ollut tosi allapäin. Itseasiassa itkin koko kotimatkan (onneksi ajan itse enkä kulje julkisilla, toisaalta ehkä vaarallisempaa mutta eipähän ainakaan tartte hävetä itkemistään...). Kaikki alkoi siitä, kun hoidin päivällä pikku koululaisten asioita ja jäin taas kiinni ajatukseen siitä että minulla itselläni ei varmaan tule koskaan sitä pikku koululaista olemaan. Seuraavaksi tapasin kaupassa vanhan koulukaverin, jonka kanssa puhuttiin hänen lapsistaan ja vanhan työkaverin, josta oli juuri tullut mummu. Sitten soi autoradiossa Sakari Kuosmasen Pieni sydän "...yksiössä lapsi nukahtaa lainattuun pinnasänkyyn...". Voi kuinka paljon mahtuisikaan tähän sydämeen - ja kuinka paljon antaisin, että olisin 10 vuotta nuorempi. Onkohan mulla menkat alkamassa?!? Ovulaatiosta taitaa olla kohta kaksi viikkoa. Ei tätä alakuloa muuten voi selittää, eihän?

Miehen simppatestin tulokset tulivat alkuviikosta. Lausunnon mukaan hedelmöityskyky on "todennäköisesti normaali". Ja ihan hyviltä ne numerot näyttivät, mikäli minä niistä mitään ymmärsin. Nyt sitten odotellaan sitä lapsettomuuspolikutsua. Kaikki se me on nyt tehty mitä on käsketty. Huhtikuuhun on vielä aikaa. Lupasivat nimittäin sitä ennen meidät kutsua, hoitotakuun mukaisesti. Pitäisiköhän rakentaa jo aamukampa.