Usein törmää ennakkoluuloon, että mikäli ei lapsia ole tehnyt "nuorena" niin on vain keskittynyt uraan, opiskeluun ja rahan tekemiseen. Paskat sanon minä. Minä en vain löytänyt itselleni sopivaa miestä ennenkuin yli kolmevitosena. Tuli kai sitä seurusteltua ja hummailtua villeinä sinkkuvuosina, mutta kun kukaan ei oikein kolahtanut. Lisäksi tein hyvin uhrautuvasti töitä perheyrityksessämme erittäin voimakkaan auktoriteetin alaisuudessa eikä minun elämääni oikein sopinut mies ja/tai lapset. Siis muiden mielestä, joten tyydyin olooni. Hieman reipas kolmekymppisenä sitten tapasin miehen, jonka kanssa löin hynttyyt yhteen ja olisin niitä mukuloita halunnut alkaa pykäämään... mutta hänpä osoittautui myös hyvin voimakkaasti manipuloivaksi ja etten sanoisi suorastaan narsistiseksi ihmiseksi, jonka painostuskeinoihin kuului se, että ennenkuin minä laihdun, saan vakituisen työpaikan, kerään häneltä lisäpisteitä, juoksen maratonin, käytän kaikki rahani hänen harrastuksiinsa, osaan lukea hänen ajatuksiaan tai yleensäkin vain käyttäydyn niinkuin hän ajattelee niin minun kanssani ei lapsia voi tehdä. Sitä "autuutta" kesti lähes viisi vuotta, kunnes tajusin ettei näin voi jatkua... lähdin, vaikkakin epäilin etten koskaan saa niitä lapsia, jos nyt tästä suhteesta lähden. Työterveyshoitaja herätti minut kysymällä, että miksi haluaisin lapsia sellaiseen suhteeseen.

Tein siis surutyön. Olin lapseton 36-vuotias sinkkunainen. Ja sellaiseksi siis ilmeisesti jäisinkin, vuosi oli 2006.

Seuraava vuosi toi kuitenkin elämääni Miehen. Lapsettoman samanikäisen miehen, jonka kanssa jo 5 kuukauden seurustelun jälkeen ostettiin yhteinen asunto ja annettiin lapsille lupa tulla. Ja tässä ollaan.