Tai siis joku sellainen. Taidan olla oikeasti aika syvällä tässä lapsettomuusmasennuksessa. Onneksi lähes kaikki muut osa-alueet elämässä (työ, parisuhde, ystävät, harrastukset) ovat ihan kiitettävällä mallilla niin en ihan kamalan syvälle uppoa, tuskin voidaan siis puhua masennuksesta sanan varsinaisessa merkityksessä mutta kyllä mä tosi alakuloinen olen. Kaikessa tekemisessä on sellainen pieni alavire, jota tuskin ulkopuoliset huomaavat, mutta itse sen tajuaa, sen ettei tämä ilo ole niin puhdasta kuin se voisi olla. Tällä viikolla on tasan vuosi tuulimunatuomiostani.

Jos (josjajosjajos) raskauteni olisi alkanut/edennyt niinkuin raskauksien kuuluu, niin meillä olisi pienokainen. Saako tällaisia ajatella? Jostain syystä ajatukset vain tulevat päähäni, vaikka kuinka yrittäisin pääni muulla täyttää. Välillä koen, että elämäni on niin tyhjää. Saimme tästä oikein kinankin miehen kanssa eräänä iltana aikaiseksi, kun hän ei käsittänyt tyhjyyttäni. No, okei, ei se elämä nyt IHAN tyhjää ole eikä edes tyhjää, mutta kyllä aika tyhjältä tuntuu tulla tyhjään kotiin kun ensin on laskenut mäkeä pihassa naapurin mukeloiden kanssa niin että lunta löytyy housuistakin... ja omassa kodissa ei ole ketään... miksei minulla ole ketään kenestä huolehtia??