...ja laskettuun aikaan. Kylläpä aika on hurahtanut nopeasti. Itseasiassa viime aikoina on ollut niin paljon muuta mietittävää, että raskaus on jäänyt ihan taka-alalle. Vaikka kyllä meillä päivittäin tunnustellaan vauvan liikkeitä ja naureskellaan pomppivalle vatsalle. Tarkistusultrassa oli kaikki hienosti eikä sitäkään asiaa tarvitse nyt sitten enää miettiä. Uskaltauduin ostamaan ystävältäni vaunut ja turvakaukaloita on tullut tutkailtua. Ehkä sellaisenkin tässä lähiviikkoina uskallan ostaa. Muuta ei varmaan tarvitsekaan. Äitiyspakkaus ja ystäviltä saadut vaatteet yms. riittävät ihan varmasti aluksi. Kerkeehän sitä sitten vauvan kanssakin shoppailemaan.

Sain viikko sitten tietää erittäin rakkaan ystäväni olevan vakavasti sairas. Meillä kun on tuota välimatkaa, niin omia uutisiani en ole hänelle vielä kertonut enkä nyt oikein osaa kertoakaan, vaikka tiedän hänen kyllä olevan tosi iloinen ja onnellinen puolestani, mutta jotenkin omista asioista puhuminen on nyt vaikeaa. Menee päiviä, etten sitäkään asiaa muista, mutta kuten tänään olen itkenyt lähes koko ajan ajatellessani häntä. Miksi elämä menee näin?

Minä nukun öitäni aika huonosti. Jatkuva pissahätä, kipeä lonkka ja vauvan liikehdintä pitävät hereillä. Ja se sitten tietenkin kostautuu päivisin. Väsymys ja ystävän huonot uutiset eivät ole kauhean hyvä yhdistelmä. Jos en olisi raskaana niin pullo punkkua tekisi nyt kyllä tosi hyvää.

Tänään rv 26 tasan.

Onpa kulunut pitkä aika viimeisestä kirjoituksestani. Raskaus on sujunut erittäin hyvin tähän asti. Kaikki on ultrissa ja muualla ollut ihan kohdallaan ja pienen pieni "tyttölupaus" on meille annettu, ei kuitenkaan lupaa vaaleanpunaisiin vaatteisiin. Itse olen sitä mieltä, että tulee kumpi tulee, kunhan tulee.

Liikkeitä olen tuntenut jo jostain viikolta 18 saakka, johtuen todennäköisesti siitä, että istukka on ihan takaseinässä niin kaikki potkut ja pyörimiset tuntuu. Ainakin kun käden laittaa vatsalle. Viime aikoina liikkeet on kivasti näkyneet vatsan päällekin. Koko vatsan hytkyminen saa minut aina nauramaan ääneen.

Ensi viikolla menen tarkistusultraan verenpainelääkitykseni takia. Verenpainelääkkeitähän olen syönyt lähes 10 vuotta. Raskauden ajaksi lääkitys vaihdettiin ja pääsen nyt sitten hieman useammin tutkittavaksi, jotta tiedetään kasvaako vauva kunnolla ja kulkeeko suonissa virtaukset hyvin.

Minkäänlaisia hankintoja en ole tehnyt enkä varmaan vielä hetkeen osaa tehdäkään. Vaunut, pinnis ja turvakaukalo on kai ne jotka ennen lapsen syntymää täytyisi hankkia, mutta koska? Eikös ne kerkiä vielä äitiyslomalle jäätyäänkin hommaamaan? En mä varmaan ennen sitä edes tajua, että meille on oikeasti tulossa lapsi.

Hellepäivänä ei jaksa olla ulkona.

Viikkoja jo 15+6 ja kaikki edelleen hyvin. Vatsa kasvaa ja viime viikolla neuvolantätsy kuuntelutti minulla sydänääniäkin. Siitä tuli aika magee olo. Vatsa on tosiaan jo hieman kasvanut (sen mitä tuolta oman vatsamakkaran takaa näkyy) ja nyt kun on näin kuuma, niin vähät vaatteet kyllä paljastavat tilani. Mutta paljastakoon, ei kai sen enää niin väliä. Alan itsekin pikkuhiljaa ymmärtämään, että todellakin olen raskaana, vaikka se kyllä tuntuukin tosi kummalliselta. Siis se, että joku tosiaan kasvaa sisälläni. Mulla ei oikeastaan ole mitään hormonimyrskyjä, päinvastoin olen ihan suunnattoman rauhallinen ja seesteinen. Olen iloinen, onnellinen ja suunnattoman tyytyväinen elämääni tällä hetkellä, minulla on kaikki mitä olen halunnut. Tottakai minulla vielä on haaveita ja suunnitelmia elämässäni, mutta tämä hetki on kyllä aika monen haaveen täyttymys.

Olen viime aikoina miettinyt paljonkin elämääni aikuisvuosina. Miten tähän on tultu -ja mistä. Takana on monta vuotta itsensä etsintää ja väärässä -vinossa- parisuhteessa elämistä. Kyllä täytyy olla onnellinen, että löysin rohkeutta lähteä pitkästä kipeästä suhteesta. Yhä edelleen kiitän sitä työterveyshoitajaa, joka sanoi suorat sanat parisuhteestani vaikka menin työterveyteen itkemään hankalaa työtilannetta ja hankaavaa pomosuhdetta. Ilman sitä ihanaa ihmistä en olisi nyt tässä.

Ultra oli viime torstaina ja kaikki oli hyvin. Itseasiassa erinomaisesti. Mistään ei mitään sanomista. Heppu vastasi täysin menkoista laskettuja viikkoja ja päiviä ja niskaturvotusta ei ollut kyllä nimeksikään. Nyt koen sitten olevani virallisesti raskaana.

Iltapahoinvointia on siis vieläkin, se on kyllä aika ikävää. Täytyy vaan syödä mahdollisimman vähän kerrallaan ja mahdollisimman usein, niin ei okso pääse yllättämään. Tänään se yllätti töissäkin. Onneksi olin ihan yksin.

Vauvavatsaa minulla ei vielä ole, mutta mukava turvotus vatsassa kyllä. Ei tätä oikein enää pysty salaamaan, paitsi jos vaan väittää kivenkovaan että makkara ja olut on maistuneet näin grillikaudella (paitsi, että mä en juo olutta ja kaikki kaverit sen kyllä tietää). Kuljen siis reilusti mammafarkuissa tai hameessa, josta on nappi auki ja annan ihmisten ihmetellä vatsaa. Kukaan ei vielä ole kyllä mitään kommentoinut. Katseita vain sataa. Muutama vähän kaukaisempi työkaverikin tuossa selkeesti jotain katseli, mutta ajattelivat varmaan, ettei näin vanha nainen raskaana voi olla, lihonut se on.

Kaksi viikkoa neuvolaan ja kuusi viikkoa rakenneultraan. Sellaista se on raskaanaolevan elämä. Päivien laskemista. Koskakohan alan tuntemaan liikkeitä??

Viikot tänään 13+3

Huono olo alkaa väistymään. Luulisin. En kuitenkaan ole ihan varma. Enää olen oksentanut noin kerta viikkoon. Tänään lähti sitten viikko numero 13 käyntiin. Kaksitoista maagista viikkoa ovat takana. Tällä viikolla pääsen taas ultraan katsastamaan onko vatsassa kaikki niinkuin pitääkin. Olen luvannut -sekä itselleni että läheisilleni- että tämän ultran jälkeen lakkaan stressaamasta siitä olenko oikeasti raskaana vai en. Jotenkin siitä vuoden takaisesta nt-ultrakäynnistä on jäänyt niin vahvat traumat etten uskalla oikeasti luottaa tähänkään raskauteen. Vaikka olot ja oireet ovat olleet ihan toista luokkaa kuin toissa talvena, ja kyllähän me se pikkuheppu jo on nähty sykkivänä möykkynä. Toivotaan, että sykkii vieläkin ja että olisi kasvanut monta senttiä.

Tänään siis tasan 12+0.