Miksi ihmeessä ihmiset ovat niin ajattelemattomia. Olenko minäkin ollut ajattelematon. Olenko minä ajattelematon, satutanko muita sanoillani?

Lapsettomuus on todella vaikea asia. Varsinkin, jollei sitä ole itse kokenut tai muuten läheltä seurannut. Kaikilla ihmisillä ei siltikään ole tilanteentajua tai empatiakykyä. Jatkuvasti saan töissä kuulla kommentteja, jotka satuttavat. Luin jonkun blogista (en enää muista kenen, kun niitä eilen illalla ahmin kilokaupalla), että ei halua ihmisten lohduttavan, koska silloin yleensä kuulee ne pahimmat lapsukset. Totta. Älä kysy tai kommentoi, jollet todella halua tietää miten minuun sattuu…

Hoidan työkseni muiden työsuhteita, joten minun suuni on suurimmaksi osaksi tukittu   , ehkä se on kasvattanut hlökohtaisessakin elämässä olemaan hiljaa, silloin kun pitää olla hiljaa.

Ei suruja ja murheita voi verrata eikä toisen surua voi väheksyä. Ei minun ristini ole sen suuremmat kuin sinunkaan. Kukin kokee niin kuin kokee. ”Sun tilannehan on paljon helpompi kuin mun, kun et edes tule raskaaksi” sanoo alta kolmekymppinen työkaveri, kahden lapsen äiti, joka on vuoden sisällä kokenut useamman ”alkuraskauden keskenmenon” (siis alta  rv 4 keskenmenoa). WHAT? Ei minulle tulisi mieleenikään arvostella hänen kokemuksiaan ääneen vaikka mitä mieltä asiasta olenkin…
”Eikö oo ihanaa kun saatte viikonloppuisin nukkua pitkään?” ”Eikö oo ihanaa kun saatte matkustaa ihan mihin haluatte?” ”Eikö oo ihanaa kunnei tartte huolehtia kuin itsestään?” ”Leenakin on voinut matkustella ihan miten paljon vaan ja tehdä kaikkea kivaa?” sanotaan melkein kuuskymppisestä lapsettomasta sinkkunaisesta meillä töissä. SIIS MITÄ? Yksin matkustaminenko on elämän tarkoitus? Kokeilkaapa joskus kuinka ”kiva” on matkustaa yksin, aina. Kokeiltu on, huonoksi todettu matkustustapa, ainakin joka perhanan reissulla. Viikonloppuisin pitkään nukkuminenko tuo autuuden? Ei tartte huolehtia muista ei…  ”Onhan teillä vielä aikaa” ”Vieläkö meinaatte yrittää?” ”Ihanaa, kun sää tiedät näistä äippälomista ja muista niin paljon, kun ei mua jaksa tällaiset kiinnostaa” (ja päälle hymy ja silmien pyörittelyä) sanoo työtoveri, jonka äitiysloma alkaa 3 päivää myöhemmin kuin minun äitiyslomani olisi alkanut… (ja minun oikeasti työkseni tarvii näistä asioista tietää).

Minä tarvitsen ympärilleni ihmisiä, joiden kanssa tehdään jotain muuta kuin märehditään lapsettomuutta tai muita sellaisia elämän murheita joille ei voi mitään. Tarvitsen ihmisiä, jotka ovat läsnä. Niin minäkin olen yrittänyt toimia. Ystäväni menetti äitinsä hieman ennen joulua. En minä käy kyselemään, joka kerta kun tavataan, että ”No, joko sä sen äidin unohdit? Nyt vaan eteenpäin elämässä, kyllä sitä vielä sekin aukko jollakin täytyy.” Minä olen läsnä hänen elämässään. Kuuntelen, jos kuuntelijaa tarvitaan. Raahaan shoppailemaan, leffaan tai vien mennessäni viinipullon (tahi kaksi) ja tuhoamme ne katsellessamme ”Kumman kaan” maratonia ja nauramme vatsamme kipeiksi.

Minun mielestäni toisen huomioon ottamista on se, että kunnioittaa hänen yksityisyyttään niin paljon, ettei kysele tyhmiä. Antaa toisen kertoa, sitten kun se haluaa kertoa.